KOTI
Kodin pitäisi olla turvapaikka, jonne voi aina palata.
Synnyin Lapissa, tuntureiden takana. Synnyinpaikka oli tietysti sauna, koska silloin oli sairaala kaukana. Vanha tätini oli “lapsenpäästäjänä”.
Äitini kuitenkin sairastui, ja hänet jouduttiin viemään porolla kaukaiseen sairaalaan ja minut vietiin naapuriin hoitoon. Siellä emäntä imetti poikansa ohella minutkin, minkä jälkimaininkina oli minulla läpi elämäni sukulaispoikaani kummallinen henkinen yhteys. Tiesin aina hänelle tapahtuvat asiat, jopa hänen kuolemansa.
Minun lapsuuteni oli ensin pelkkää kodin muuttoa äitini ollessa supistettujen koulujen opettajana milloin missäkin. Isäni oli poromies ja myöhemmin sodan syttyessä rintamalla. Muistan lapsuudestani aina oudot seinät, outoja ihmisiä ja pelkoa.
Vihdoin syttyi sota. Meille lapsille laitettiin nimilaput kaulaan, ja äitini paimensi meitä kuorma-auton lavalle, joka oli ahdettu puita täyteen ettei lentokoneista huomattaisi. Kamala pelko ja kauheat pommitusten äänet jäivät ikuisiksi ajoiksi mieleeni.
Meitä lapsia riepoteltiin, kylvetettiin ja rokotettiin. Olimme kuin elukoita, ilman omaa tahtoa ja vapautta. Olisipa ollut rauhallinen koti, jossa olisin saanut viettää lapsuuteni. Aamulla herätessäni olisi äitini laitellut aamupalaa, siis lämpöinen tunnelma heti aamusta alkaen. Päivän alku olisi mielestäni tärkein ja ainakin toisen vanhemman läsnäolo. Tärkeitä olivat olleet perheen harvat hetket ruokapöydässä. Siinä voitän keskustella yhteisistä asioista ja suunnitelmista. Mutta nyt oli vain haaveita entisestä.
Viimein sota loppui ja tulimme kirkonkylälle, jossa oli vain kirkko pystyssä. Äitini kotikylä oli jäänyt polttamatta. Isäni tuli porolla vastaan, ja pulkassa oli piilossa herkkuani Koskenlaskija-juustoa. Pääsimme asettumaan mummolaani. Äitini jäikin pois töistä hoitamaan kotia ja minua isäni rakennettua pienen talon tunturien lähelle. Oli ihana tulla aina lämpöiseen kotiin. Siellä tuoksui lämmin pulla ja mieleinen ruoka.
Oppikoulun jouduin käymään vieraalla paikkakunnalla ja asumaan tyttökaverini kanssa pienessä hellahuoneessa, matkustajakodissa. Kävin sunnuntaisin kotona, vaikka jouduin usein kävelemään tai hiihtämään pitkiä matkoja. Linja-autot eivät kulkeneet aina kotikylääni asti. Kaksi lossia ja huono tie olivat esteenä. Monesti jouduin ylittämään joen rannat veneellä ja keskikohdan kävellen.
Mutta ihana oli tulla aina kotiin. Sauna oli lämmitetty ja lämpöinen henki leijui ilmassa. Isänikin oli usein kotona, istui kiikkutuolissa ja lauleli Lapin lauluja. Äitini lauloi aina. Muistan lapsuudestani ison luokan ja harmoonin äänet, virsien mahtavat soinnut ja äitini kauniin, kirkkaan äänen sointuvat sävelet kylmän pohjolan arjessa.
Itse jouduin opiskelemaan yhä kauemmaksi kotoani. Isäni kuoli ja toin äitini kotiini, jossa en pystynyt toteuttamaan ihannettani kodista. Olin “työruuna”. Tein usein työtä vuorotta. Mieheni oli työssä ja lapseni avain kaulassa. Ei ollut äitiyslomia.
Kerrostalokoti, jossa monta sukupolvea asui, ei ollut kodin veroinen. Tosin halvautuneesta, elämänarvoja kunnioittavasta äidistäni oli paljon hyötyä pienelle pojalleni. Äitini opetti hänet laulamaan, koska huomasi lapsen musikaalisuuden. Poikani kuunteli silmät suurina kertomuksia Lapista ennen vanhaan, kodista siellä ja kehityksestä noituudesta nykyisyyteen.
Teini-ikäinen tyttäreni ei pitänyt mummon musiikkimausta. Mummo ei halunnut kuunnellakaan nuorten musiikkia. Tyttäreni kyllä lauloi paljon hengellisiäkin lauluja, otti pianotunteja, soitteli kitaraa ym. Sukupolvien iso ikäero oli paha ratkaisu kaupunkielämässä, mutta en voinut muutakaan. Äitini sairaus paheni ja hän halusi ihan omaa rauhaa ja sai huoneen paikasta, jossa oli ympärivuorokautinen hoito hänelle. Kävin joka päivä, jopa ruokatunnilla, häntä katsomassa. Viimein hän joutui sairasosastolle, jossa musiikkia opiskeleva poikani kävi kavereineen laulamassa.
Lapseni kanssa käytimme äitiäni rullatuoleineen entisessä kotona, kunnes hän sanoi pojalleni, joka toi Lapista häntä takaisin sairaalaan, että olisi ollut kiva käydä Lapissa vielä. Silloin nostaessaan raskasta mummoaan poikani sanoi, että se oli “ämmin” viimeinen käynti entisessä kotona.
Nyt kun perheemme on hajonnut, tyttäreni perheineen eri paikkakunnalla, opiskeleva poikani usein jopa ulkomailla, äitini ja isäni sekä mieheni muuttaneet rajan toiselle puolelle, muistelen lämmöllä sitä aikaa, kun oli koti, jossa oli äiti ja isä, lämmin sauna ja syli, johon turvautua elämän arkea vastaan. Minä en ole pystynyt toteuttamaan perheelleni sitä todellista kodin lämpöä, jota itse sain osakseni hetken verran elämäni aikana.
Nimim. “Nykykoti vain ohikulkupaikka”
Kummasti kuoleman lähestyminen on alkanut pelottaa, kun kuusikymppisyys lähestyy. Tai ei itse kuolema pelota, vaan aatokset siitä, miten minä kuolemaan siirryn. Koenko tuskia, olenko lähimmäisille vaivaksi? Pelkään aiheuttavani surun lisäksi harmia. Muita pelkoja en tunnusta.
Pyysit minua kirjoittamaan pelostani, kun kuulit käärmekammostani. Mielelläni jaan kokemuksiani, tuntemuksiani tästä irrationaalisesta, toimintaani ja elämääni jopa osittain rajoittavasta pelostani.
Pelko tunnetilana ja kokemuksena erottuu pelosta ajatuksena, mahdollisena tunnetilana tai reaktiona, sellaisena epämääräisenä mielentilana, joka ikään kuin varautuu johonkin epämääräiseen tulevaan, tuntemattomaan.
Mutta ensin käärmekammooni. Pelkään, tai paremminkin kammoksun ja inhoan käärmeitä yli kaiken. En tiedä tarkalleen, mistä tämä järjenvastainen tunne juontuu, mutta pitkään se on ollut, jollakin tapaa jo lapsuudessa. En pelkää käärmeen myrkyllisyyttä, en sitä, että se puree ja olisi vaarallinen siten, yksinkertaisesti käärmeet ja minä emme kuulu samaan maailmaan, samaan tilaan, millään tavalla. Pelkään siis käärmettä asiana, entiteettinä itsenään – ja tiedän, että se on järjetöntä.
Metsikössä ja mökkipihoilla kuljen aina varuillani tömistellen kumpparit jaloissa. Olen harmissani, etteivät käärmeet kuule ja pelkää huutoa; olisi nän paljon helpompi vain huutaa käärmeitä pois kuin heitellä isoja kiviä ja tömistellä minkä jaloista lähtee. (Tervetuloa vain metsäretkelle kanssani.)
Ensimmäisen kerran näin käärmeen luonnossa heinäkuussa 2010, luulen niin. Istuskelin mökkilaiturilla aamulla, Jarkko oli tullut hiukan perässäni laiturille seuraksi – muut nukkuivat vielä. Yht’äkkiä nektariinin haukkaaminen jäi kesken ja suustani pääsi epämääräinen mölähdys. Jähmetyin paikalleni ja osoitin veteen. Siellä se pää pinnalla luikersi. – Yhä nytkin puistattaa ja tekisi mieli nostaa jalat ylös junan lattialta. – Myöhemmin Jarkko kertoi luulleensa minun haukanneen pilaantuneen palan nektariinistani. Illalla en todellakaan pystynyt menemään laiturille saatikka uimaan kyseiseen jokeen.
Toisella kerralla käärme osui kohdalleni mökillä, missä kukaan ei ollut vuosikymmeniin käärmeitä nähnyt. Olin jälleen liikkeellä itsekseni aamu-uinnille menossa. Tällä kertaa jähmetyin kalliolta toiselle menevälle kapealle sillalle, kun kärmes polskutteli uimakallion tuntumassa. En kyennyt liikkumaan, minusta ei lähtenyt pihahdustakaan ääntä, vaikka suu oli auki ja tarve huutaa oli suuri. Silmistä valui vettä. Tuntui, että kadotin kontrollin kehooni, että olin jotenkin itseni ulkopuolella. Kun vihdoin pääsin läkkeelle ja menin sisään mökkiin edelleen jonkinlaisessa paniikinomaisessa sekavassa tilassa kertomaan kohtaamastani hiljalleen heräilevälle ystävälleni, ei tämä ollut aluksi uskoa ollenkaan – eihän heidän mökillään käärmeitä ollut.
Tuon kesän käärme vietti kodissaan uimakallion kupeessa ja tapasin hänet siinä useankin kerran. Kallion lähettyville en uskaltautunut yksin menemään, uimaan tuskin ollenkaan. Myöhempinäkään kesinä en nauttinut uimahetkistä kyseisellä mökillä: kokemuksen jättämä pelontunne – jonkinlainen affektiivinen muistijälki – oli liian vahva.
Kaikkiaan näiden tapausten, etenkin tämän jälkimmäisen, jälkeen olen hieman pelännyt luonnonvesissä uimista ja usein veteen mennessä täytyy pikkasen roiskia ja pärskyttää vettä, että ne käärmeet siellä tietävät, että on minun vuoroni, ja pysyvät poissa.
Kolmas kohtaamani käärme ei varsinaisesti ollut luonnossa. Se oli saunamökissä. Muut olivat vielä vilvoittelemassa terassilla, kun minä avasin oven nurkan takana mennäkseni pukeutumaan. Avatessani oven luikersi piiiiitkä musta käärme minusta poispäin (luojan kiitos!) ja vähintään yhtä nopeasti lähdin minä vastakkaiseen suuntaan (eli terassin kaidetta ylöspäin). Tällä kertaa minusta lähti ääntä. Muut eivät käärmettä nähneet. Seurueesta pari kehtasi epäillä näkemääni. Tämän kohtaamisen jälkeen olen kerran käynyt tuossa rakennuksessa sisällä, ja silloinkin pelkäsin yli kaiken, en voinut rauhoittua saunomaan vaan mietin koko aika, milloin pääsen pois – vaikka talvi oli pitkällä ja käärmeet horroksessa koloissaan.
Käärmepelkoni on siis täysin irrationaalista, sillä ei ole mitään tekemistä tietojeni ja ymmärrykseni kanssa, se on sama kyitä ja rantakäärmeitä, jopa vaskitsoja kohtaan. Pelkoni on jotakin tietoisuutta syvempää eläimellistä pakokauhua, joka valtaa mielen ja kehon, joka ei helpota tai lähde selittämällä ja tosiasioihin vetoamalla. – Tosiasialla tarkoitan tässä nimenomaan sitä, että käärme ei ole minulle vaarallinen, että se ennemmin pakenee minua kuin hyökkää päin. – Mutta pelkoni ei perustu vaarallisuuteen, pelkoni taustalla on jotakin muuta, en tiedä mitä (perisyntikään se ei ole, vaikka käärmeinhon kulttuurinen tausta on luultavasti vahva oman kammonikin pohjalla).
Me pelkäämme että kuolemme ilman rakkautta ja elämän jonkinlaista täyttymistä. Pelkäämme että kuolemme ilman että olisimme sitä ennen elossa. Pelkäämme siis elossa olemattomuutta. Pelkäämme ettei kukaan ikinä tunnista meitä sinä, mikä todella tunnemme olevamme. Pelkäämme että emme uskalla ennen kuolemaamme olla rehellisesti täysin oma itsemme. Pelkäämme, ettei kukaan missään kaipaa meitä. Pelkäämme että olemme kovin pelokkaita ja että emme ikinä, ikinä uskalla olla rohkeita. Pelkäämme pelon ottavan vallan. Pelkäämme että emme pysty ilmaisemaan sitä, mitä todella tunnemme. Pelkäämme käärmeitä. Me pelkäämme suuria hämähäkkejä. Me pelkäämme että lapsemme saavat häkämyrkytyksen ja että he kuolevat.
Mitä pelko tuo minulle mieleen
Usein kysytään ”Mitä pelkäät?” Mielestäni melkeinpä tärkeämpi kysymys on ”Miksi pelkäät sitä mitä pelkäät?” Se on oleellinen kysymys ihmisenä kasvamisessa ja kehittymisessä, ja antaa työvälineitä pelon voittamiseen.
Elämänkatsomukseni pohjaa paljolti itämaisiin traditioihin, ja oman näkemykseni mukaan keskeisin elämänohje niissä on vapautua pelosta, halusta ja vihasta. Nämä ovat myös syyt ihmisen kärsimykseen, sillä oikeastaan kaikki ongelmat pohjaavat niihin.
Yleensä ihminen pelkää menettävänsä jotain; maallista omaisuuttaan (talo palaa, omaisuuden arvo laskee), kauneutensa ja/tai terveytensä (kehoon liittyvät pelot), läheisensä (jokainen ihmissuhde päättyy kuolemaan tai eroon).
Kiistämätön fakta on, että jokainen meistä menettää tuon kaiken kuolemansa hetkellä; oman kehonsa, omaisuutensa ja kaikki läheisensä. Eli nämä menetykset olisi syytä hyväksyä osana elämää, mutta suurin osa ihmisistä ei halua tunnustaa tai ainakaan ajatella tätä tosiasiaa. Elämä todellakin on luopumista.
Haluaminen/kiintymys on kiinteässä suhteessa pelkoon. Halun sekä kiintymyksen kääntöpuoli on menettämisen pelko. Jos haluaa jotain, se tarkoittaa että silloin on myös pelko siitä, että ei saa tai menettää halunsa kohteen.
Miksi asioiden menettäminen pelottaa? Usein uusi ja tuntematon on pelottavampaa kuin vanha, tuttu ja turvallinen. Toisaalta aivan kaikki on jatkuvassa muutoksen tilassa. Ihminen ja ihmismieli takertuu. Takertuminen on vääränlaista kiintymystä, halua. Viha, halu ja pelko ovat kiinteässä vaikutussuhteessa toisiinsa.
Sitten tarina omista peloista
Olin taideleirillä toisella puolella Suomea. Sain yllättäen puhelinsoiton, jossa kerrottiin että isälläni on syöpä ja pari kuukautta elinaikaa. Seuraavana aamuna tehdessäni lähtöä isääni katsomaan, jouduinkin yllättäen itse kipujen takia sairaalaan. Minulta löytyi isot kasvaimet munasarjoista. Elämä ja oletus tulevaisuudesta muuttuivat siis täysin kahden vuorokauden aikana. Minulla ei ollut syöpää, vaikka sitä hetken pelkäsinkin. Lähipiirissä ihmiset tuntuvat kuolevan syöpään, nuorenakin, vaikka tiedän että siitä moni paraneekin.
Mutta kasvainten sekä laajan ja vaikean endometrioosin takia minulta poistettiin kasvainten lisäksi munasarjat, kohtu jne. Lisäksi raaputeltiin mahansisus puhtaaksi endometrioosikasvustosta. Leikkaus oli todella iso ja toipumiseen meni pitkä aika.
Olen kuvanveistäjä ja harrastan kamppailua sekä joogaa. Ennen tuota aamua luulin olevani elämäni kunnossa ja saavuttavani päivittäisellä joogalla ikuisen nuoruuden ja terveyden. Sen sijaan kehoni petti minut ja kasvatti sisälleni kasvaimia. Menetin munasarjat 36-vuotiaana, mikä tarkoitti helvetillisiä vaihdevuosivaivoja. Eli ikuisen terveyden ja nuoruuden sijaan kehoni alkoi vanheta ennenaikaisesti, terveys oli lopullisesti saavuttamattomissa. Olin erittäin pettynyt kehooni ja joogaan. Elämään.
Kun on tottunut että vahva keho on välttämätön työväline sekä työssä että harrastuksissa, pitkä liikuntakielto oli sietämätön. Iso leikkaus oli myös todella rankka keholle. Menetin lihakset ja kaikki liike sattui mahaan. Keho oli shokissa yhtäkkisestä hormoonivajeesta ja luulin etten enää koskaan pysty nukkumaan kunnolla. Ilmeni kaikenlaisia pikkuvikoja.
Elämä oli tuolloin varsin haasteellista kaikin puolin. Suorastaan yhtä helvettiä. Tuntui että vuoden aikana vanhenin ikuisuuden, sekä henkisesti että fyysisesti.
Mitä tuolloin pelkäsin?
Välillä kuolemaakin; että paljon asioita jäisi tekemättä ja kokematta.
Enemmän ehkä sitä, että en enää saavuttaisi työssäni ja kamppailussa vaadittavaa fyysistä kyvykkyyttä. Kuvataide ja kamppailu ovat tärkeimpiä asioita elämässäni. En tässä vaiheessa halua edes ajatella elämää ilman niitä.
Sitä etten selviäisi isäni kuoleman jälkeisistä velvoitteista. Olin todella heikossa kunnossa leikkauksen jäljiltä. Apua oli yllättävän vähän tarjolla, mutta tehtävää ja hoidettavia asioita todella paljon.
Merkittävimpiä pelkoja oli myös pelko isäni puolesta. Hänen saamansa hoito ja kohtelu olivat paljolti ala-arvoista. Pelko kivusta on varmaan meillä kaikilla, ja kuulemma – Ei, näemmä – syöpäkivut ovat niitä pahimpia.
Isän kohtelu myös muiden taholta oli järkyttävää seurattavaa. Hän joutui kuolemansairaana viemään sairaslomalappuja työpaikalleen. Hän oli ollut kyseisessä tehtaassa 40 vuotta töissä, oli aina avulias ja ystävällinen. Kun isäni pyysi, voisiko vartija viedä paperin hänen puolestaan toimistoon, se ei käynyt. Isä selitti, ettei enää pysty kävelemään parkkipaikalta toimistolle kun on niin huonossa kunnossa. Vartijat lupasivat auringonoton ja kahvinjuonnin lomassa, että isäni saa sen kerran ajaa autolla lähemmäs toimistoa. Isän kuoleman jälkeen tein asiasta valituksen kyseisen firman johtoportaaseen. He pahoittelivat ettei tapahtuneessa ”yrityksen tahtotila hyvästä asiakaspalvelusta toteutunut”.
Tämä on niitä suurimpia pelkoja. Etteivät ihmiset välitä lainkaan toisistaan, auta niitä jotka apua tarvitsisivat. Terveenä vielä pärjää, mutta sairaana ja vanhana on usein muiden armoilla. Näyttää valitettavasti siltä, että yhteiskunnassamme ihmisestä tulee arvoton, kun hän ei enää ole työkykyinen tai työikäinen.
Kuolemme yksin, ja siinä ei voi meitä kukaan auttaa. Tiesin ettei isäni olisi halunnut vielä kuolla, ja häntä pelotti kuolema ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Silitin isäni hiuksia ja pidin häntä kädestä kiinni kun hänen hengityksensä ja sitä kautta elämänsä lakkasi. Se on viimeinen asia mitä läheinen voi kuolevan hyväksi tehdä.
Kuollessamme menetämme kehomme ja läheisemme, omaisuudesta puhumattakaan. Ja kukaan meistä ei tiedä sairastuuko tai kuoleeko tunnin, viikon vai viidenkymmenen vuoden kuluttua. Siksi meillä kaikilla pitäisi olla rohkeutta elää. Elää nyt tässä hetkessä, sillä huomisesta ei kenelläkään ole tietoa.
Pelvottako palvon päivää?
Pelko on kuin varjo. Se seuraa, mutta ei tunnu, eikä aina edes näy.
En osaa nimetä pelkoa. Joskus luulin että kuollut on pelottava. Sitten, kun näin mummini avoimessa arkussa kotinsa pihalla jäätyneenä 28 asteen pakkasessa, tunsin vain surua, en pelkoa. Kymmenvuotiaan pojan mielestä 60-vuotias mummi oli jo vanha, ja hänen kuolemansa oli vanhuksen poismeno.
Mummi meni taivaaseen ja jätti surun jälkeensä. Ei pelkoa.
Pelko on varjo, joka seuraa ääneti. Pelko on jokaisen äänetön yhtiökumppani, joka on lähellä, vaikka selkänsä kääntää. Pelko ei katoa pelkoa pakenemalla.
Yhtä olennaista, kuin on ihailla valoa ja kirkkautta, on kääntyä omaan varjoon päin. Varjolla on sen muoto, joka estää valon etenemisen. Varjo on osa jokaista päivänsäteen pysäyttäjää.
On oikein ja autuaallista aika ajoin kääntää selkä päivänsäteelle, ja katsoa varjoaan. Pelko ei jätä pelkoa pakenevaa.
Arkussa oleva mummin ruumis oli hänen varjonsa. Kuolemassa varjo pysähtyi, mutta mummi ei pysähtynyt. Yhä muistan, kuinka mummi antoi pienen pojan painella paljaan säären pohkeessa pullistellutta suonikohjua. Mummista se ei varmaan tuntunut hyvältä, mutta pienestä pojasta suonikohju oli hauska pampula. Mummi väisti omat tuntemuksensa ja antoi tilaa pienen pojan kummalliselle ilolle.
Pakkasen jäädyttämään hautaan pieni poika laski vain mumminsa varjon. Mummista jäi kummallinen valo, jonka valossa ei synny varjoa lainkaan.
Kuoleman pelko meni mummin hautaan – eikä se sieltä ole noussut kolmantena päivänä.
Pyhä kirja on oikeassa, kun ilmoittaa että pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.
Joskus pelon varjo katoaa haudan syvyyteen, eikä nouse ylös. Mutta vain sille, joka kääntyy ja katsoo varjoaan.
Mitä mä pelkään? Mikä mua uhkaa?
Syksyllä 2013 olin peloton. Olin rakastunut jälleen kerran. Olin valmis jättämään kaiken, kuten esimerkiksi lapset, ja muuttamaan suin päin maapallon toiselle puolelle, jossa aloittaisin uuden elämän uuden rakkauteni kanssa.
Kun ajattelen asiaa nyt, vain viisi vuotta myöhemmin, minua hirvittää. Viiden vuoden takainen minä tuntuu hullulta, mielenvikaiselta. Olisinko oikeasti voinut toimia noin? Pelottaa vastata kyllä, mutta luultavasti joo.
Nyt musta on tullut pelkuri, ainakin yllä kuvaillun kaltaisessa tapauksessa. Olen myös alkanut epäillä rakkauden käsitettä. Tuollainen rakkaus, rakastuminen, on itsekeskeisyyden huippu. Se syö ympäriltään kaiken muun. Se ei ota huomioon eikä ajattele mitään muuta kuin itseään. Kaikki mulle ja heti.
Lapsuudenkotini ei ollut uskonnollinen mutta äitini oli kiinnittänyt jääkaapin oveen raamatusta peräisin olevan rakkauslitanian, josta muistan ajatuksen pyyteettömästä rakkaudesta. Ja siitä että hyväksyy sen, jota rakastaa, sellaisenaan. Pyyteetön rakkaus ei pelota minua mutta kykenenkö sellaiseen? Muidenkin kuin lasteni kohdalla. Ehkä vielä joskus.
Voin ymmärtää pelkojani, vaikka en saakaan niitä poistumaan järjen äänellä. Kun pelkään, pelko uhkaa ja ottaa minut valtaansa. Pelon äärimmäinen muoto on paniikki — joudun ’Paniikin valtaan’ ja olen äärettömän yksin. Miksi järkipuhe ei auttaisi, vanha kunnon maalaisjärki? Ehkä siksi, että pelko on vain pieni pilkahdus sumuisella merellä jostain, jonka kokoa, etäisyyttä tai mittaa en tiedä. Juuri tuon välähdyksen verran voin pelkojani ymmärtää. Voin karsinoida pelot, jotta voisin jatkaa elämääni. Enhän halua menettää kaikkea elintilaani pelolle.
Suurin pelkoni on, että jotain tapahtuu läheisilleni. Toisen ihmisen, kuten pienen lapsen elämä on jotain mitä en voi koskaan täysin hallita tai suojata. En pelkää sitä, että mitä tahansa voisi tapahtua, vaan sitä että en voi näille asioille kovinkaan paljoa. Voin kuvitella, että pystyn suojelemaan toista maailmalta, vaikka en lopulta voi muuta kuin muodostaa riittävän hyvän kuvan hallitusta elämästä. Muistan vanhan juutalaisen tarinan, jossa jumala nauraa aina, kun kerromme hänelle suunnitelmistamme, siitä mitä aiomme elämässämme tehdä.
Eräänä koulupäivänä lapseni katosi. Hän ei tullut kotiin, emmekä puolisoni kanssa saaneet häneen mitään yhteyttä. Mitä tuntemani pelko tuolloin oikein piti sisällään? Järjestystä ja hallintaa. Pelkäsin pahinta ja toivoin parasta, niin kuin voisin ennalta tietää mitä tuo kaikista kammottavin ja pelottavin asia voisi olla. Mitä hänelle on voinut tapahtua? Toivoin parasta, jotta pystyisin soittamaan lapseni kavereille, vanhemmille ja lopulta hätäkeskukseen. Olin järkevä, jotta en lamaantuisi ja joutuisi pelon valtaan ja katoaisi määrittämättömään valtamereen. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä tuo kaikista kammottavin asia voisi olla. En koskaan joutunut kohtaamaan sitä, sillä lapseni löytyi kaveriltaan joitain tunteja myöhemmin. Ei viitsinyt soittaa kun oli peli kesken ja puhelimesta akku tyhjänä.
En tiedä mitä pelkään silloin kun pelkään että kaikista rakkaimmalleni tapahtuu jotain käsittämätöntä, sellaista, joka ylittää käsityskykyni. Tiedän vain pelossani sen, että maailmani muuttuisi tai hajoaisi sellaiseksi, jota millään maalaisjärjellä ei voi pitää enää yhtenäisenä tai kokonaisena.
POHDINTAA PELOSTA
Pelko, mitä se on?
Pelkoa on monenlaista ja se muuttuu elämän myötä. Pelko on jokaisen ihmisen henkilökohtainen kokemus. Ei ole oikeaa eikä väärää pelon tunnetta.
Pienenä pelkäsin pimeää. Nukuin aina selkä seinää vasten jotta luuranko ei pääse nukkumaan selkäni taakse. Kuvittelin kuinka luuranko nukkuu selkäni takana ja nousee istumaan kurkaten minua selkäni takaa. Vahdin silmä kovana hämäryyteen nukahtamiseen asti selkä tiukasti seinässä kiinni. Halusin, että huoneemme ovi olisi auki, jotta viereisestä huoneesta tulisi valoa eikä olisi niin pelottavaa. Siskoni ei halunnut, hän halusi täydellisen pimeyden. Kompromissina ovi oli vain hitusen rakosillaan.
Pelkäsin myos, että äidille sattuu jotain. Jos rakas äiti vaikka kuolee. Äiti toi turvaa ja rakkautta. lltaisin pyysin äitiä aina höpöttämään jotain, siitä tuli turvallinen olo. Äiti ei keksinyt höpötettävää, niinpä hän kutoi sukkaa. Puikkojen kilinä toisiaan vasten oli turvallinen ääni. Tiesin että äiti oli lähellä vaikka en häntä nähnytkään.
Teininä pelot muuttuivat. Pelkäsin, että mitä jos tulee kolmas maailmansota. En muista, että olisin paljon muuta pelännytkään. Aika huoletonta aikaa siis…
Tultuani äidiksi kohtasin taas uudenlaista pelkoa, pelkoa jota ei voi tuntea lapsettomat ihmiset. Se on pelko oman lapsen hyvinvoinnin puolesta. Pelkoa siitä, jaksaako oma lapseni taistella omia pelkojaan vastaan huomiseen saakka. Mitä jos löydänkin lapseni aamulla sängystä elottomana, kun hänen voimansa taistella omia demoneitaan vastaan ovatkin yön tunteina loppuneet ja ahdistus on voittanut. Uskallanko nukkua? Uskallanko avata aamulla silmäni? Uskallanko aamulla mennä lapseni huoneeseen ja kohdata sen, mitä sieltä löytyy? Onneksi olen kohdannut pelkoni ja uskaltanut. Ainakin toistaiseksi lapseni on voittanut omat demoninsa taistelu kerrallaan ja olen saanut olla hänen tukenaan vaikka helppoa se ei ole ollut.
Toinen viime talvena kohtaamani pelko liittyi taas rakkaaseen läheiseen ihmiseen. Äiti sairastui syöpään. Kauanko äiti jaksaa taistella syöpää vastaan? Hoidin äitiä päivittäin. Pelkäsin avata hänen asuntonsa oven. Mitä löydän sen takaa? Saavunko paikalle liian myöhään? Taas kohtasin pelkoni ja hyvä niin. Sain kunnian hoitaa äitiä kokonaisen vuoden ja olla hänen turvanaan ja lohduntuojana. Äidin silmistä näkyi hänen pelkonsa. Loppu ei ollutkaan pelottava, se oli surullinen ja haikea: oli kunnia saada olla lopun tullessa äidin vierellä, pitää häntä kädestä ja laulaa Eino Leinoa, toivottaa hänelle hyvää matkaa.
”Kun pelko on tulossa
menen sitä ovelle vastaan.
Istun sen kanssa samaan pöytään
ja pidän seuraa sille.”
(Liisa Laukkarinen)
Hei!
Kun lapseni syntyi vuonna 2017, elämäni pahimmat pelot valtasivat vasta-alkaneen vanhemman mieleni. Monikaan peloista ei ole toteutunut (vielä), mutta todella paljon ne veivät kapasiteettia aivoista ja henkisestä hyvinvoinnista. Ensin pelkäsi, että selviääkö lapsi hengissä, osaanko pitää sen hengissä? Sitten pelkäsin, että jos lapsella onkin joku synnynnäinen sairaus tai jotain, mikä huomataan vasta myöhemmin. Sitten sitä pelkäsi, ettei imetyskipu lakkaa koskaan, ei saa enää koskaan nukkua, ei enää jaksa. Aina tulee uusia pelkoja, mutta niiden kanssa pystyy elämään.
Viimeisin pelko syntyi, kun katsoin dokumentin Leaving Neverland, jossa kaksi miestä kertoi, kuinka Michael Jackson oli käyttänyt heitä seksuaalisesti hyväksi heidän ollessaan lapsia. Totta tai ei, dokumentti sai väkisinkin ajattelemaan omaa lasta ja sitä, miltä kaikelta häntä ei vanhempana pysty suojelemaan, vaikka kuinka haluaisi. Entä jos joku käyttäisi minun lastani hyväkseen? En tiedä, mitä tekisin. Onkohan lapseni lähipiirissä joku, joka voisi vahingoittaa häntä julmimmalla mahdollisella tavalla? Hyväksikäyttäjäthän ovat useimmiten läheisiä ihmisiä...
Kaikkein suurin pelko on kuitenkin eläminen elinkelvottomassa maailmassa, siis siinä maailmassa, jonka ihminen on itse ilmastonmuutoksella aiheuttanut. Jos ilmaston lämpenemistä ei saada hallintaan, ei ole enää mitään…
Moi!
Kirjoitan tässä nyt jonkun kokoisen raapaisun peloistani ja avaan ajatusmaailmaani niiden takana. Osa jo omasta mielestänikin naurettavia, osa sitten todellisempia ja ns hyväksyttävämpiä. Voisin sanoa etten pelkää juuri mitään jos joku minulta kysyisi peloistani. Kuitenkin, kun alkaa miettiä toimintaani ohjaavia ja rajoittaviakin tekijöitä niin alkaahan näitä löytymään.
Luen itseni luontoihmiseksi ja julistan rakastavani luontoa, mutta todellisuudessa mietin aina mistä oksasta minuun voi hypätä hämähäkki, punkki tai muu ällötys. Kiljun jos näin käy. Sykemittaria en metsälenkeillä käytä, koska sykkeet ei ole korkealla ainoastaan kunnon puutteesta. Pelkään myös että jään kiinni yksinpuhumisestani. Joskus näin on käynyt. Vedän sujuvaa monologia polulla, ja pyöräilijä odottaa takanani ohituspaikkaa. Pelkään, että joku kuulee jotain mitä ei muille ole tarkotettu kuultavaksi, tai muotoiltu tarpeeksi loppuun asti esitettäväksi ajatukseksi.
Koulumaailmassa pelkään valtavasti oksentamista. Pitkän matkan aamubussissa yksi tyyppi oksensi etummaiseen selkänojaan, kolmesti, niin että kaikki tyhjeni. Onneksi oltiin melkein perillä. Mietin myös jokaista ovenkahvaa ja ruokakauhaa johon kosken hihallani. Stressaavaa ja kuluttavaa. Toiset vessat on mielestäni "puhtaampia käydä kuin toiset" vaikka en voi tietää missä se noro oikeasti lymyää.
Pelkään myös tietyllä tapaa sitoutumista. Kärsin vaikean suhteen ja eron jälkimainingeista, ja asiat ovat vielä työstämättä sille tolalle kuin niiden haluan joskus olevan. Kuitenkin käsitykseni perinteiseen romanttiseen rakkauteen on muuttunut niin paljon, että luen itseni vielä toistaiseksi katkeraksi ämmäksi.
Levottomuuden ja pelon ilmapiiriä luo elämääni myös se, etten ole varma löydänkö ns. omaa polkuani elämässä koskaan. Voisin tehdä mitä vaan, mutten jaksa keskittyä mihinkään kunnolla, pitkäjänteisesti, niin että pääsisin toteamaan että tässä tämä nyt on tai näin tuli tehtyä. Menee kai tämä elämä tässä lipuen ja fiilistellenkin. Koulua ja paskaduuneja.
Myös yksin jääminen mietityttää. En tahdo lapsia, koska en halua siihen olotilaan että joku on minusta riippuvainen tai kaipaa minua koko ajan. Vertaan itseäni ehkä liikaa muihin, vaikka saan palautetta että hienoa kun teen asiani täysin omalla tavalla. Oma kokemukseni ei ole aivan näin itsevarma.
Inhoan verta, se saa minussa aikaan pelkoa! Veren näkeminen tuo mieleeni kuvia sodista, murhista ja kärsimyksistä. Vaikka en ole kokenut mitään näistä, pelkään…
Veri roiskuu kun avaan television, käyn elokuvissa ja joskus myös teatterissa. Miksi niin paljon verta?
Eilen näin näytelmän joka räväytti silmieni eteen kuukautisverta, raskaana olevan naisen aukirevityn vatsan, irtileikatun peniksen sekä paljon VERTA! Minua kuvotti ja oksetti, mutta pelottiko? Ei – no fear!
Jo jonkin aikaa olen katsonut tätä maailman menoa nykyiseltä olinpaikaltani. Välillä nauran ja välillä itken. Ihmiset touhuavat kuin muurahaiset keossaan ja luulevat, jotkut jopa uskovat, että se mitä he tekevät on erityisen merkityksellistä. Miten vähän he tietävät maailmasta, ajattelen kun katson sitä pakonomaista touhuamista.
Kun, kuten minä, on seurannut niin sanottua ihmisen kehitystä jo parituhatta vuotta, tajuaa että ihminen ei kertakaikkiaan opi. Samoja mokia toistetaan. Aina uudestaan. Monelle, voin sanoa, suurelle osalle, tästä seuraa tuskaa ja kurjuutta. Ja kohta taas pusketaan uudestaan eteenpäin.
Tekisi mieli panna loppu tälle. Tehdä tietä muutokselle…
Kesäkuinen tervehdykseni, Juha ja Taito,
lämmin kiitokseni teille, että valitsitte tällaisen tärkeän aiheen yhteisölliselle performanssillenne. Ryhmäkeskustelussa on melko helppoa puhua suljetun paikan kammosta, hämähäkeistä tai esiintymispelosta. Kun mennään oikein iholle ja syvemmälle inhimillisiin pelkoihin, rehellinen vuorovaikutus on paljon vaativampaa.
Alle nelikymppisenä kuulin rakastetun kansallisnäyttelijän kertovan häntä pitkään vaivanneista kauhuntunteista. Niitä hän oli aktiivisesti lääkinnyt alkoholilla, mistä oli jokseenkin luonnollisesti seurannut alkoholismisairaus. Tuon AA-todistuksen jälkeen minäkin osasin nimetä ongelmakseni kauhun. Kauhu on patologista pelkäämistä.
2000-luvulla alettiin puhua psykologisesta erityisherkkyydestä. Tunnistin silloin itseni melko vaivattomasti yliherkäksi. Haasteeni on, että olen elänyt vain omien hermosolujeni varassa. En pysty kuvittelemaan, miltä tuntuisi omistaa keskivertoherkkä keskushermosto tai tunne-elämä.
Karskinpuoleinen isäni sairastui lähes seitsenkymppisenä neurologiseen ALS-sairauteen, johon hän kuoli nopeasti. En ole koskaan pelännyt sairastuvani mihinkään vakavaan tautiin, syöpään esimerkiksi. Isän kuoltua pohdin tovin pelokkaasti omaa neurologista perimääni.
No, kaksi ja puoli vuotta sitten vasen käteni alkoi vapista. Ajoittain vasen jalkakin vapisee levossa. Lääketieteessä puhutaan lepovapinasta. Alusta asti vaistosin, että tärinäni kertoo jostakin vakavasta. Nyt minulla on uunituore diagnoosi Parkinsonin taudista. Luin verkosta, että 80 prosenttia parkeista sairastuu dementiaan ja 60 prosenttia psykoosiin. Tärkein vahvuuteni elämässä on tähän saakka ollut ajattelu omilla aivoilla. Uteliaisuus, kyseenalaistaminen, epäily, uuden oppiminen ja ennakkoluulottomuus. Lääkärini mielestä raajojen tutina saadaan pois lääkkeellä. Lenkille lähteminen lakkasi laiskottamasta laiskuuteen taipuvaista savolaista. Tänä kesänä minulle on tullut suorastaan kiire lenkille.
Upean juhannusviikon tervehdys, Juha ja Taito,
inhimillistä pelkoa ja hätää on olemassa hirveä määrä Suomessakin. Olennaisinta kuitenkin on, miten näitä kuluttavia ja energiaa vieviä tunteita saa hallittua. Listaan alle ajatuksiani.
- Kerron selkokielellä pelostani ääneen toiselle ihmiselle.
- Käyn terapiassa sitoutuneesti useita vuosia. Puhun siellä peloistani uudelleen ja uudelleen ammattilaisen kanssa.
- Hankin itselleni taitavan psykiatrin.
- Luen ja hankin tietoa psykologisista ja psykiatrisista fobioista, neurooseista ja sairauksista. Perehdyn erityisesti terapiamenetelmiin ja hoitokeinoihin.
- So what! Ja paskat! En vaivu itsesääliin enkä ota itseäni turhan vakavasti. En käperry itseeni. Kaikilla meillä on elämässä omat luurankomme. Pelko ja ahdistus ovat minun haasteeni. En anna niiden hallita minua.
- Tuen vertaisiani. Rohkaisen ja kannustan toisia, jotka pelkäävät. Varsinkin lapsia ja nuoria, sillä heillä on rikas elämä edessään.
- Haen voimaa ja lohtua taiteesta. Musiikista, elokuvista, sanataiteesta, teatterista ja kuvataiteesta.
- Haen rentoutusta ja energiaa säännöllisestä liikunnasta ja terveistä elintavoista. Pysyn normaalipainossa.
- Lopetan päihteiden käytön.
- Haen turvaa uskonnosta, filosofiasta ja luonnosta.
Pysyn kaukana kielteisistä ja ymmärtämättömistä lähimmäisistä.
Minun pelkoni
Minä pelkään sammakoita. Olen aina pelännyt, niin kauan kuin jaksan muistaa. Ennen luulin pelkoani sammakoita kohtaan puhtaaksi inhoksi, mutta viime vuosina olen oppinut tunnistamaan sen säikäyttäväksi peloksi.
Välillä näen sammakoista painajaisiakin, ne valtaavat pihani ja puutarhani, raakkuvat ja hyppivät pilaten kaikki istutukseni. Toisinaan sammakon nähdessäni voin oikein aistia siitä huokuvan uhkaavuuden.
Minä pelkään aaltoja ja uimista. Osaan uida mutta en luota kai taitoihini vesissä joissa jalkani ei yllä pohjaan. Myös isot aallot saa pakokauhun minussa aikaan. Hukkumisen pelkoni vaikeuttaa välillä jopa kasvojen pesua suihkussa! En ikinä voisi kuvitella sukeltavani vaikka pitäisin nenästä kiinni. Pahin pelkoni on että putoaisi laivasta ja jäisi yksin avomerelle.
Olisi mukava jos jonain päivänä en enää pelkäisi niin paljon, vaan voisin nauttia vedestä.
Parahin ystävä,
haluan pyytää anteeksi sitä, etten ole kirjoittanut sinulle pitkään aikaan ja olen ollut siinä suhteessa huono ystävä. Tähän kirjeisiin liittyvään hiljaisuuteen on vaikuttanut vahvasti oma jaksamiseni ja mielentilani. Nyt jaksamiseni on viety äärirajoille, joten lähestyn sinua tällä kirjeellä ikään kuin viimeisenä oljenkortena. En tiedä enää mitä muutakaan voin tehdä.
Pimeys ja ahdistus ovat varjostaneet elämääni ystävämme tapaturmasta lähtien. En pääse ajatuksiani ja pelkojani karkuun, vaan ne piinaavat minua etenkin öisin. Olen valvonut lukemattomia öitä täristen sängyssäni kamppaillessani tätä pimeyttä vastaan. Tarpeeksi monta yötä valvottuani pääsen kuin pääsenkin uneen, mutta en saa siltikään levättyä, sillä unet ovat turmeltuneita ja näen mitä hirvittävimpiä painajaisia.
Kuiskauksetkin ovat alkaneet taas. Kuulen ne juuri ja juuri kuuloalueeni rajoilla, joten en saa sanoista selvää. Tiedän kuitenkin, että ne enteilevät jotakin pahaa minulle ja tämä tieto pelottaa minua aivan uudenlaisella tavalla. Kuultuani nuo kuiskaukset taas, kylmyys on asettunut vatsani ja rintakehäni alueelle ja tunnen kuinka se on leviämässä kohti raajojani ja päätäni turruttaen kaiken matkallaan.
Olen yrittänyt täyttää arkeni niillä vähillä nautinnollisilla asioilla mitä minulla on enää jäljellä tukahduttaakseni nämä pahat ajatukset ja kuiskaukset, mutta turhaan. Ne tuntuvat vain voimistuvan päivä päivältä, enkä tiedä enää miten kamppailla niitä vastaan. Ymmärrän nyt paremmin, mitä ystävämme koki viimeisinä kuukausinaan. Tämä on maanpäällinen helvetti. En enää itsekkäästi syyllistä häntä siitä, mitä hän meni lopulta tekemään.
Jos totta puhutaan, ajatus oman elämäni päättämisestä on alkanut hiipiä vaivihkaa mieleeni. Olen koittanut estellä itseäni ajattelemasta sitä, mutta tuntuu kuin joku tai jokin iskostaa tämän ajatuksen mieleeni ja pakottaa minut ajattelemaan sitä. Olen kuin elämän ja kuoleman rajamailla, eräänlaisessa kiirastulessa, peläten ja yksin.
Tämän kirjeen kirjoittaminen saa minut lähes itkemään, mutta en vain pysty enää siihen. Tuntuu kuin sieluni olisi imetty minusta pois ja jäljellä olisi enää pelkkä pelokas kuori ihmisestä. Kaikki muut tunteet ovat peittyneet pelon alle ja olen henkisesti riutunut. Haluaisinkin nähdä kanssasi kasvotusten mahdollisimman pian, sillä en tiedä kuinka paljon minulla on enää aikaa jäljellä. Toivottavasti sinulla on aikaa vastata tähän avunpyyntööni ja nähdä minut pian.
Hei, mitä sinulle kuuluu?
Minulle kuuluu ihan hyvää. Nautin kauniista kesäpäivistä ja valoisista illoista ja öistä. Olen aina pienestä pitäen pelännyt pimeää ja pienenä pimeässä olevia mörköjä. Mörköjä en enää pelkää, mutta pimeää kylläkin ja pienetkin äänet, risahdukset, humina saavat mielikuvitukseni liikkeelle. Pelkään myös ukonilmaa ja salamoita. Ne yhdistettynä pimeään, niin hui hui.
Olen aina pitänyt luonnosta ja liikkumisesta siellä, paitsi viime aikoina on iskenyt pelko – punkit. Se ilo, että voi kävellä huoletta heinikossa, ilman, että on suojautunut ympäriinsä ja koko ajan pelkää, että mistä se punkki hyökkää. Ja varsinkin se tauteja levittävä hurja punkki, hui iii.
Iän myötä tuntuvat pelot lisääntyvän ja syventyvän. Nykyisin ajoittain pelkään sairastuvani tauteihin, joihin lähiomaisia on menehtynyt. Välillä niitä ajattelee enemmän ja pelkää enemmän. Siitä sitten seuraa, että pelkää niin, että pelkää elämän jäävän pelosta johtuen elämättä, 100 lasissa. Siis aikamoinen kierre, sanoisin. Ja pelko, etten ennättänyt nauttia elämästä. Miten sen voittaa?
Nautitaan kuitenkin kesästä ja runoviikon antimista. Kulttuuri pidentää ikää, eikä pelota ollenkaan.
Kaikkea hyvää sinulle.
Hei!
Tahtoisin kertoa teille elämästäni pelkojeni kautta. Olen pelännyt koko ikäni. Pelon kohde on vaihtunut kasvuiän ja myöhemmin elämäntilanteiden myötä. Välillä olen antanut pelkojeni hallita kaikkea, lamaannuttavasti ja ahdistavasti. Toisinaan olen saanut elää huolettomana, mutta vain hetken kerrallaan.
Lapsuudesta nykypäivään olen pelännyt pimeää. Nukun edelleen valot päällä, mutten koe sitä ongelmaksi josta tahtoisin eroon. Jos nukun ystävän kanssa, olen turvassa myös pimeässä. 90-luvun hitti, avaruusoliot, valvottivat minua aikoinaan. Katsoin kuin itseäni kiduttaen kaikki UFO-ohjelmat, eläen ja hengittäen jatkuvaa pelkoa että minut kidnapataan niiden toimesta. Jossain vaiheessa pelko kuitenkin helpotti, mutta siihen meni vuosia.
Teini-iässä pelkoni oli jäädä ulkopuoliseksi ja olla erilainen. Tänään kun ajattelen asiaa koen sen tyhmimmäksi pelokseni, mutta jokaisen aikuisuuteen tähtäävän lapsen on käytävä se vaihe läpi. On hassua ajatella, että jokainen yksilö, erilainen ihminen, pelkäsi erilaisuutta ja tahtoi olla kuin muut. Siinä onnistuttiin ulkoisesti, mutta pohdin harmittelikohan jokainen tahollaan tarvetta kulkea laumassa.
Aikuisuuden kynnyksellä minusta tuli nuori äiti. Sopeuduin nopeasti äidin rooliin, myös sen mukanaan tuomiin pelkoihin. Heräsin joka yö monta kertaa katsomaan, että vauva hengittää. Toteutan tapaa edelleen kissani, miesten ja kohta jo aikuisen lapseni unta seuratessani. Pelkäsin ja pelkään edelleen, saako lapseni hyvän elämän. Pärjääkö hän ja löytääkö paikkansa? Toivon ja annan hänelle eväitä, mutta todellisuudessa en siihen voi itse täysin vaikuttaa.
Eräs kesäpäivä yli 10 vuotta sitten muistuu elävästi mieleeni. Olimme matkustamassa ystäväporukalla autotapahtumaan, kun yhtäkkiä koin kammon tunteen autossa. En tiennyt mistä oli kyse, mutta minun oli pakko päästä pois. Näitä kammoja alkoi tulla lisää, voimistuen siihen mittakaavaan että olin varma hulluuden puhkeamisesta. Tästä asiasta oli vaikea kertoa kenellekään, joten meni aikaa ennen diagnoosia – paniikkihäiriö. Paniikkikohtaukset, luontainen tarve päästä äkkiä pakoon, tulivat osaksi elämääni vuosiksi. Niihin liittyvät pelot vaihtelivat sydänkohtauksen pelosta psykoosin pelkoon ja yksin olemisen ahdistavuuteen. Ymmärsin kuitenkin terapiaan päästyäni etten tahdo elää näiden pelkojen kanssa ja sain siedätettyä itseni oireettomaksi parissa vuodessa.
Viime vuosina minulla on mennyt paremmin. Jatkuva pelossa eläminen on hiipunut, uskon että siihen vaikuttaa keski-ikäistyminen, tyyneys ja elämän hyväksyminen sellaisena kuin se on. Nautin siitä, ettei minun tarvitse ahdistua välttämättä edes joka päivä. Univalo pysyy päällä öisin, mutta välillä havahdun pelottomuuteen. Mietin saako tämä minussa aikaan uuden kammon. Entä jos kaikki meneekin hyvin? Jos minulla ei ole enää pelkojani, jääkö elämä tyhjäksi ja menetänkö tekosyyni olla menemättä elämässä eteenpäin? Uskon, että tässä asiassa itsetutkiskelu helpottaa. Kaikki pelkäävät joskus, joten saan todennäköisesti huokaista helpotuksesta. Vanha ystävä ei katoa täysin.
Kiitos kun sain kertoa teille peloistani. On hyvä muistaa mistä olen lähtenyt ja missä olen nyt. Nautin kirjoittamisesta ja sen avulla asioiden jäsentämisestä päässäni. Siellä on aina paikka peloilleni, mutta myös paljon rohkeutta ottaa elämä ja sen uudet haasteet vastaan.
Yhteinen haaste
Menneisyyden orja
tunteisiinsa kahlittu.
Suojana näkymättömyys,
energiana pelkuruus.
Kylmyys kuoleman
kehoon hiipii.
Kangistaa raajat,
veren jähmettää.
"Ei!" mieli huutaa,
"Pelko minua ei saa."
Valheellisuus ja teennäisyys ovat aistittavissa kaikkialla. Aitoa mielipidettä ei uskalleta ilmaista, ketään ei saa loukata. Meillä on tietoisuus, vaikka olemmekin lähes kokonaan tyhjyyttä. Pelolla koulutetaan jokainen saman virheellisen kaavan mukaan. Orjuutamme itseämme keinotekoisesti luodulla ajalla. Tärkein hetki on nyt. Jokainen ajatuksemme ja tekomme muovaavat yhteistä todellisuutta, meidän tarinaamme. Uskallammeko voittaa pelkomme?
Paljastuu totuus,
tuska maailmasta.
Voittakoon rohkeus,
kuvat tulevasta.
Lapsena en pelännyt pimeää ja silti pelkäsin. Ei meillä ollut katuvaloja tai valosaastetta silloin. Asuin pohjoisempana kuin nyt, maalla, niin pimeässä, etten muusta tiennyt. Vähän myöhemmin aloin pelätä pimeää ja mielikuvituksellisia hahmoja, joita se muodosti. Ne syntyvät vain suhteessa valoon. Jos on aina pimeää, hirviöt eivät herää eloon.
Pelkäsin kipua, väkivaltaa ja viinalle löyhkäävää isääni, joka oli arvaamaton ja väkivaltainen. Äiti pelkäsi myös, mutta hoivasi omaa pelkoaan juomalla itsensä tainnoksiin. Siten hän sulki arjen pois elämästään. Hakkaamisen, veriset nyrkkitappelut ja meidät lapset. Äitini (kuten isänikin) kuoli vuosia sitten, mutta kuulen yhä joskus hänen sammaltaen kertovan minulle jotain, antavan laskuhumalaisella äänellään eväitä elämään. Joskus taas luulen puhuvani samalla äänellä itse.
Pelkäsin, kun meidät lapset huostaanotettiin yhdessä yössä. Jokainen sekunti oli uusi ja pelottava, hallitsematon. Vaikka toivoin muutosta, pelkäsin sitä niin, että käytin kaiken voimani ja aggressioni torjumaan sitä. Se ei ollut pelkoa, se oli kauhua. Kynsin ja potkin sosiaaliviranomaisia, karjuin kuin pieni eläin, mutta heitä oli liikaa. Olin vasta kahdeksan. Heräsin aamulla Helsingissä ja näin junan ikkunasta ensimmäisenä Linnanmäen maailmanpyörän. Pidän huvipuistoja vastenmielisinä ja korneina paikkoina. Surullisina ja kylminä.
Luulin joskus pelkääväni kuolemaa, mutta suhteemme on vuosien kuluessa muuttunut. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin se vierailee. Pahimmat kuolemat ovat veljeni ja parhaimman ystäväni itsemurhat, joiden käsittely vei aikaa. Se on elämää. Olen lohduttautunut ajatuksella, että itsemurha on ratkaisu siinä missä muutkin. Sen jälkeen kun ihminen on ratkaisussaan onnistunut, oletan hänen saavuttaneen rauhansa. Kun päätös on oma, on jälkikäteen turha jossitella. Kaivata ja muistella voi, hiljalleen ja turvassa, pumpulissa. Vaikka kuolemaan ja surun käsittelyyn tottuu, se lyö aina uudelleen. Välillä lähemmäs ja välillä kauemmas.
Ainoa kuolema jota pelkään, on oman lapsen kuolema ennen minua. Omilla teillään kesäöissä liihottava teini ei aina muista kertoa missä kulkee. Uudenvuoden aamuna pelkäsin koko kehollani, että jotain on sattunut. Uusivuosi on angstinen ja turha juhla, joka seuraa joulunajan pitkiä vapaita, joita vietetään perheen kanssa ja jotka kasaavat tunteita rakkaudesta silkkaan vihaan. Uusivuosi on arvaamaton. Lapsi palasi reissuiltaan ja minä huomasin taas pitkän aikaa säilöneeni paljon huolta ja pelkoa sisälleni. Onneksi se purkautui luonnollisesti.
Pelko tuntui kipuna, kolotuksena ja huumaavana väsymyksenä ruumiissa ja mielessä. Sitä seurasi silkka rakkaus ja helpotus. Ja pieni toive siitä, että oman lapsen elämä olisi jotenkin valmiiksi siedettävämpää kuin omani. Että pelkoni siitä etten riitä äitinä ja ihmisenä olisi turha.
Hei pelko,
pelkään pimeää, koska mielikuvitus alkaa silloin todella lentää. Pelkään, että joku ihminen tulee pimeässä ja hänellä on pahat aikeet. Olen pelännyt sinua lapsesta asti, varsinkin kun olin pieni ja talvella oli mökillä pimeää. Pelkään edelleen aikuisenakin pimeää. Etkö pelko voisi hellittää? Mikä taito minun pitäisi oppia, jotta en enää pelkäisi sinua, pelko?
Terkuin pelkäävä Tuula
Hei, korkeanpaikan pelko,
pelkään sinua varsinkin vuoristotiellä, jos itse ei ole autoa ajamassa. Tiedän, että vierailet usean ihmisen luona ajoittain. Voisitko jättää minut väliin, kun sinulla on niin monta paikkaa, joissa joudut käymään.
Kirjettäsi odotellen,
Tuomo
Hei, pelko,
pelkään joka päivä, että kännykän näyttö menee rikki. Olen nähnyt tästä usein painajaisia. Pelkään lisäksi, jos puhelimeni kastuu ja puhelin menee rikki. Näen tästäkin usein painajaista. Voisitko pelko jo hivenen hellittää. Miksi teet näin?
Odotan pikaista vastausta sinulta, pelko.
Terv. Joonas
Terve!
Tuntuu sarkastiselta aloittaa kirje peloista sanalla terve. Minun pelkoni on salakavala sairaus, joka etsii väsymättä uuden etäpesäkkeen paikkaa. Se kalvaa ja tekee oloni levottomaksi. Eniten pelkään, ehdinkö koskaan elää pelkoa vailla. Olen seulonut itseäni vuosia. Kuorinut kuin sipulia kokemusteni kerroksia. Lapsena pelkäsin humalapäistä isää, kyläreissuille katoavaa äitiä; vanhempien riitoja ja sängynpohjan natinaa. Se oli merkki siitä, että sovinto oli taas tehty. Taas oli lapioitu uusi kerros multaa puhumattomien asioiden päälle. Pelkäsin helvetin tulista järveä, johon hukkuu ellei pysy uskossa. Kylli-täti rakasti minua kyllä, mutta ehdot olivat kovat. Seuroissa pitää käydä ja jaksaa kilvoitella. Vanhempani eivät rakkaudesta puhuneet. Totteleminen riitti. Huolta ei saanut tuottaa. Vasta nelikymppisenä tajusin, että olin pelännyt hylkäämistä koko ikäni. Olin yrittänyt lukemattomin tavoin hylätä pelkoni. Olin ollut ahkera ja avulias, kympin tyttö. En itkenyt. Olin itsenäinen ja kannoin vastuun toistenkin puolesta. Erosin sivistyneesti herätysliikkeestä ja isä katosi elämästäni 15 vuodeksi omasta aloitteestaan. Valitsin ammatin, jossa opetin ihmisiä hallitsemaan esiintymispelkojaan. Puhuin sujuvasti ja vakuuttavasti ryhmille. Selvisin oman lapsen vakavasta sairaudesta. Varjelin toista kohdussani ennenaikaiselta syntymiseltä puoli vuotta 175 kilometrin päässä lähimmästä sairaalasta. Suoritin elämääni kiitettävästi. Ja silti putosin pimeään. Terapeutin hoitopöydällä itkin itkua, jolle ei tuntunut tulevan loppua. Olin yksin ja vieras enemmän kuin koskaan. Olimme muuttaneet puolison työn vuoksi Kajaaniin. Onneksi kainuulainen yhteisö ei hyväksynyt minua, sillä siitä itkusta alkoi matka, jonka tarkoitus on vahvistunut vuosi vuodelta. Olen pelon kesytysmatkalla. Haluan tuntea pelkoni, tutkia sitä ja päästää siitä irti; päästä iloon, rauhaan ja vapauteen. Samoja sanoja käytti Kylli-tädin tuttu saarnamies. Olemmeko sittenkin samalla matkalla?
Tänään pelkään väsymistä. Pelkään uupumusta, joka vie unen ja tekee haluttomaksi kaikkeen. Se on jo lyönyt merkkinsä minuun. Etäpesäke. Kouluttauduin hullu keski-ikäisenä uuteen ammattiin, mutta en löydä paikkaani, vaikka palasin kotikaupunkiini. En elä määräaikaisten työsuhteiden epävarmuudessa. Sain kaupungilta eläkeviran valmistuttuani. Siihen sammui moni tuttu pelko – rahapula, riittävä eläkekertymä. Sain työterveyspalvelut ja täydennyskoulutusoikeuden, työyhteisön virkistyspäivät ja ruokaedun. Silti pelkään, että voimani eivät enää riitä kaiken kohtaamani kielteisyyden ja muutosvastarinnan jälkeen. Pelkään, että en jaksa enää innostua ja kehittyä. Pelkään, että työpariksi on tulossa vain toisia uupuneita, jotka nojaavat minuun. Pelkään, että en riitä.
Haluan riittää enää vain itselleni. Haluan tuntea tämän pelon. Siksi tulen runoviikolle. Annan sanojen ja musiikin hoitaa. Opastaa. Haluan jatkaa matkaani.
Pelko!
Pelkoni on tietysti lastenlapsissa ettei vaan mitään sattuisi. Ilmastonmuutos ja kaikki terroriteot ja sodat ja väkivalta.
Pienenä pelkäsin karhuja ja ehkä isääni, joka raivosi ihan turhasta.
Lapsuudenaikaiset pelot ovat seuranneet minua koko elämäni ajan, nytkin vielä 73-vuotiaana ne ryöpsähtävät mieleen elävinä kuvina.
Isäpuoleni käytti paljon alkoholia ja muuttui juovuksissa väkivaltaiseksi. Äiti yritti peitellä mustelmiaan ja selitellä fyysisiä vammojaan, kaikki kuitenkin tiesivät millaista elämää meillä elettiin. Tiesivät siksikin, että hyvin usein jouduin lähtemään yöllä karkuun naapuriin. Äiti kehotti minua lähtemään, kun ei pienten lasten kanssa itse pystynyt lähtemään. Miten nöyryyttävää olikaan ryskyttää naapurin ovea ja pyytää päästä sisään, kun en uskaltanut olla kotona. Kylällä tietysti juoruttiin asiasta, koulukaverit tiesivät ja hävetti hirveästi. Oppikouluaikana läksyt piti lukea siinä melskeessä, ei todellakaan ollut helppoa.
Alituinen pelko oli niin syvään juurtunut, että mietin valmiiksi pakopaikkoja. Kesäaikana oli helppo mennä heinäpellolle vievän sillanrummun sisälle, heinäladossa pystyi kaivautumaan piiloon, samoin navetan vintiltä löytyi hyviä piilopaikkoja. Kotipiirin piilopaikoissa jouduin kuitenkin kuulemaan räyhäämiset ja tappouhkaukset. Yhä vielä havahdun joskus ajattelemaan mistä keksisin itselleni piilopaikan tarvittaessa. Äiti kertoi myöhemmin, että joku kyläläinen oli tehnyt ilmoituksen sosiaalitoimistoon, ja oli ollut lähellä, että minut olisi otettu pois kotoa.
Olin olettanut pääseväni pelkotiloista lähtiessäni opiskelemaan. En päässyt. Monenlaiset pelko- ja ahdistustilat ovat edelleen seuralaisiani, seuraavat minua varjona. Lääkitys auttaa paniikki- ja ahdistushäiriöön, ei kuitenkaan kokonaan. Kuinka usein olenkaan oikeasti kadehtinut esim. serkkuja ja luokkakavereita, joiden elämä on näyttänyt minusta kovin siloiselta ja onnelliselta. Sekään ei suinkaan aina ole ollut totta. Serkku esim. kertoi lapsuuttaan rankasti varjostaneesta isänsä aiheettomasta mustasukkaisuudesta.
Minun pelastukseni oli kirjat ja koulu. Kesällä onnistuin usein pakenemaan alakerran riehumista uppoutumalla kirjojen maailmaan, Anni Swanit tulivat tutuiksi! Koulusta tuli minulle hyvin tärkeä alusta alkaen, minulle oli kunnia-asia olla kolmen parhaan joukossa ja niin olinkin. Laudatur-ylioppilaana pääsin suoraan yliopistoon, suoritin kaksi tutkintoa ja työssäni opetin englantia ja ruotsia peruskoulussa.
Aikuisena olen alkanut ymmärtää isäpuoltani. V. 1913 syntyneenä hän joutui elämään sota-aikaa parhaan nuoruutensa ajan. Tuskin kukaan vuosikausia rintamalla eläneistä palasi kotiin henkisesti terveinä. Hirveän taakan joutuivat kantamaan lukuisat vaimot ja lapset. Niitä haavoja parannellaan vieläkin pitkään.
Hei
Vieläkö haluat pelkojuttuja, lapsena pelkäsin, että kun vanhempani olivat molemmat armeijan palveluksessa niin mietin mihin kätkeydyn kun sota syttyy. Äiti oli armeijan ruokalassa ja isä autonkuljettaja. Katselin vallihautoja ja monttua jonne ehkä menisin.
Käärmeet ja liskot pelottavat ja menen kuin hirvi metsässä että häipyisivät tieltäni.
Hei!
Pelkään tavallisia asioita, kuten hyönteisiä, lääkäreitä, poliisia, kaikkia sairaalatoimenpiteitä ja verikokeita ja hammaslääkäriä. Lisäksi pelkään epätavallisempia asioita, kuten sähköjen menettämistä nanomiittien tulon myötä (lue Lars Wilderängin Tähtitrilogia, niin pelkäät sinäkin).
Yksi suuri pelkoni on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat kansainvaellukset. Pelkään, että sinä päivänä kun rytinä alkaa, olen vielä elossa ja samoin on lapsenikin, joka säilyy hengissä vain keinotekoisesti (kuten myös mieheni). Tämä pelko toki liittyy myös nanomiittien tuloon, luonnonkatastrofeihin ja kaikkeen muuhun, joka tulee särkemään yhteiskuntajärjestyksemme ja tuhoamaan meidät.
Arkisia pelkoja minulla on myös vaikka millä mitalla. Näistä voisi kirjoittaa romaanin, mutta ehkä nyt kuitenkin esimerkinomaisesti pari pelkoa. Epäonnistumisen pelko on kaikkein suurin pelkoni, joka estää minua elämästä ja tekemästä yhtään mitään. Poljen elämässä paikallaan ja hyvä jos harrastuksissa uskallan käydä (no olen uskaltanut sellaisissa, joissa ei voi mokata pahasti esim. kusemalla housuun). Pelkään myös, että mielisairauteni ja neuropsykiatriani tulee tekemään minut toimintakyvyttömäksi, sillä olin nuorena todella toimelias, mutta en enää, kun on selvittävä arjesta ja työstä ja hengitettävä jne. jne.
Ihmissuhdepelkoja minulla ei juuri enää ole, mutta pelkään äidin kuolemaa, koska minulle jää niin paljon perattavaa ja tehtävää. Pelkään myös miehen löytävän toisen. On yksi henkilö joka olisi sille hyvin sopiva, mutta hänellä on toivottavasti mies. Yhteyksiä pitävät kaveripohjalta. Jos on sellainen tilanne, että meillä menee huonosti, pelkään ettei se löydäkään koskaan toista ja sitten en pääse kokeilemaan enää ketään. Vittu että oli hankala kirjoittaa viimeksi mainittu.
Lopetan, koska täytyy hakea lapsi tarhasta. Vielä yksi ajankohtainen pelko. Haluaisin mennä kokeilemaan ratsastusta, mutta pelkään putoamista, koska silloin tulee se kusi housuun ja joutuu menemään vessaan vaihtamaan vaipan. Jonkun pitäisi tulla pitämään hevosta ja kaikki muut ratsastajat sitten tietäisivät. Tässä ei ole mitään järkeä, koska tämä ongelma on niin yleinen.
Mitäkö pelkään? Minulla on taito pelätä miltei mitä tahansa! Olen siinä hyvä.
Pelko on kuin voimageneraattori, se saa minut juoksemaan, ummistamaan silmäluomeni, kurottamaan käteni jos meinaan pudota.
Pelkääminen on helppoa - ollut aina. Tyhjä paperi voi saada minut suunniltani, mitä tähän? Hiljaisuus - voi paljastaa mykän vuoropuhelun - kun minulla ei ole enää mitään sanottavaa..
yön pimeys voi tuoda valoon kauan kätkemäni..
iltaan kumartuva päivä muistuttaa jälleen vähenevistä päivien lukumäärästä
Pelko takertuu minuun tuulessa, tyhjässä talossa, kuun valossa ..
yltyneenä voimaansa, se, tuuli, vie mennessään,
yksinäinen talo, tekee ääniä viereisiin huoneisiin,
.. kuu, luo arvet kasvoille, nostaa kannot kuoleman kylväjiksi, varjot hirviöiksi..
hämärä,
kumea valo,
kuin kauhujen kehto.
Usein näkymätön, kuulumaton, olematon ..
- Pelko - on suurin pelkoni
Pelko, kuin karjuva desibeli
ihoni rikkova rupirokko
ruma ja raukkamainen varas
syö kupistani jos hetkeksi piilotan hampaani
vaanii viatonta hetkeäni..ei kysy..vaan ottaa
vie pisarat, joista juopuisin onnesta
Pelko, kauhujeni kumea kaiku, vastakarvaan silittäjä, hautapaikan nuolija
repii kurkkuani, kuin korkkiruuvi, vastapäivään kiertävä vieteri
peittää korvani, silmäni
suuni sulkee
nostaa päänsä, juuri kun olen päässyt makuulle
Pelko, katsoo pimeästä
vääntää sisintäni saatanaksi
saa minut huutamaan ja
..juuri, kun haluan hypätä
katkaisee siipisulkani
kuristaa rintaani, elämää hengittävän, kouristelevaksi sykkyräksi
..Mikään ei aukea.
Eniten tällä hetkellä pelkään, etten pääse tekemään taidetta työkseni. Minulla on elokuvataiteen maisterin koulutus, mutta tein 22 vuotta taidetta ilman teknologiaa lasten, kehitysvammaisten, syrjäkyläläisten ja -kuntalaisten kanssa. Nyt ovat omat lapseni muuttaneet pois kotoa ja huomasin haluavani tehdä elokuvia, mutta rahoituksen ja kumppaneiden löytäminen ei ole helppoa. Pelkään, että minun pitäisi keskittyä yhteen taiteen lajiin, kehittyä siinä ja pystyä antamaan jotakin, jota ihmiset tarvitsevat. Elokuvaamisen lisäksi haluan kirjoittaa ja maalata - pelkään, että hajotan voimani ja aikani.
Aikaa vie myös vimma hoitaa perittyä puutarhaa ja poimia marjoja. Puutarha vaatii tiettyjä toimia ajallaan samoin kuten myös sen keskellä oleva talo ja metsissä kypsyvät marjat. Pelkään, että talon- ja puutarhanhoito sekä marjastus kahmaisee aikani. Talo rappeutuu, jos en hoida sitä, mikä olisi valtavan suuri sääli, sillä talo on isäni ja äitini rakentama ja lapsuudenkotini, jossa on hyvä olla, parempi kuin missään. Sen puutarhassa pelkään, että hirviömäinen tatar levittäytyy koko pihamaalle ellen näännytä sitä. Se on vieraslaji, joka on levittäytynyt 7 x 20 metrin alueelle ja kahden metrin syvyyteen. Sen yksilöt ovat minua pitempiä ja niitä on kasvanut ainakin 30 vuotta vieri vieressä niin, ettei mikään muu kasvi saa päivänvaloa niiden alla. Olen saanut sen maanpäällisen osan polvilleen, mutten tiedä elänkö riittävän kauan, että saan kasvin hävitettyä maan altakin. RoundUppia pelkään ilman muuta enkä voi ajatellakaan käyttäväni sitä kasvin tuhoamiseen. Pelkään, että teen urani palkattomana maatyöläisenä enkä taiteilijana.
Lisäksi minulla on viisi rakasta lasta. Pelkään, että äkkiä menettäisin jonkun heistä. Uskon kyllä kuoleman jälkeiseen elämään ja se lohduttaa minua jo etukäteen, mutta lapsen menettäminen on isku, jota pelkään. Heistä kolme viidestä ei usko kuin tähän yhteen elämään, joten pelkään, että he kuollessaan ovat niin pöllämystyneitä, etteivät tule lohduttamaan minua tai niin vakuuttuneita, ettei mitään ole kuoleman jälkeen, ettei heille mitään olekaan. Pelkään, että sydämeni särkyisi, jos en saisi tavata heitä enää. Mieheni kuolemaa en pelkää niin paljon, koska uskon, että hän jos kuka tulee lohduttamaan minua kuoleman jälkeen.
Pelkään entistä puolisoani, koska hän ei ole kiltti. Pelkään, että hän saa päähänsä etsiä minut ja yrittää vahingoittaa minua.
Hyvät Juha ja Taito,
minun suurimman pelkoni voi kiteyttää siihen, että pelkään epäonnistumista. Pelkään tekeväni virheitä, loukkaavani muita ihmisiä, jääväni itse itselleni ja muiden asettamista tavoitteista, saavani nuhteita asiasta, josta en ole ollut varma ja niin edelleen. Jos näen jonkun ihmisen olevan esimerkiksi etäinen, ajattelen kohtuullisen herkästi, että minä olen aiheuttanut tämän tunteen ihmiselle. SIksi olenkin ollut ehkä liian kiltti ja antanut muiden pompotella minua, tai ainakin se on yksi syy taustalla. Olen myös melko herkkä, vaikkakin olen alkanut saada itseluottamusta ja pystyn paremmin pitämään omia puoliani. Toisaalta edelleen epäonnistumisen pelkoni näkyy siinä, että koen aika ajoin pelkoa esimerkiksi vasta ostamaamme ensiasuntoon liittyen. Paras esimerkki lienee se, että kun olimme puolisoni kanssa ostamassa asuntoa, eräässä seurassa puhuttiin jostakin ilmastonmuutokseen liittyvästä asiasta. Yksi keskusteluun osallistunut tuumasi, että jos Golfvirta muuttaa suuntaansa muutaman vuosikymmenen (en muista tarkkaa aikamäärää) aikana niin näillä leveysasteilla alkaa olla aika mahdoton asua. Tämän jälkeen aloin hirveästi pelkäämään sitä, että olemmeko tehneet oikein ostaessamme asunnon, mitä sitten, jos kotiseutumme on asuinkelpaamaton emmekä pääse asunnostamme eroon, koska omistamme sen ja meillä ei ole mitään varallisuutta ja joudumme lähtemään jonnekin muualle. Olen myös sen verran nuori (parin kuukauden päästä 27), että elämäni aikana ehtii tapahtua vielä paljon ja ihan hyvin ehdin nähdä ilmastokatastrofin. Toisaalta Golfvirran suunnan muutos olisi sellainen asia, että siihen luultavasti reagoidaan isommalla tasolla eikä se ole vain minun henkilökohtaisella tasolla ja vain minuun vaikuttava asia. Pelko ei vain osaa ottaa huomioon tällaisia tosiseikkoja. Tällaisten uhkakuvien takia toisaalta joskus pelkään, kannattaako hankkia lapsia ja miten lapset pärjäävät tulevassa maailmassa. Se lienee ikiaikaisia pelkoja, mutta täytyy sanoa, että nykyinen maailman suunta nousevine keskilämpötiloineen ja sulavine jäätiköineen pelottaa ja pitääkin pelottaa. Pelosta voikin olla hyötyä! Se liikuttaa meitä, ihan fyysisestikin, ja joskus ihan hyväänkin suuntaan. Toivottavasti useampi pelkäisi toden teolla ympäristön puolesta.
Asuntoon liittyen pelkään myös muutamia muita asioita. Pidän kovasti asunnostamme, ja monin tavoin tämä on ollut hyvä sijoitus: isompi, paremmalla paikalla, maksamme lainaa vuokran sijasta, tänne mahtuu mahdollista perheen lisäystä emmekä vielä tarvitse autoa. Kuitenkin välillä pelkään, olemmeko tehneet oikean valinnan. Mahtuuhan makuuhuoneeseemme varmasti lapsen sänky, onko aivan typerää asua sähkölämmitteisessä asunnossa. No itse asiassa nämä ovat tällä hetkellä suurimpia pelkoja. Ja toki tietysti se, että emmehän ole ostaneet liian vanhaa asuntoa (-85, mutta myyntihinta oli hyvä ja kunto meidän silmiimme nähden hyvä, toivottavasti kukaan ei tule kertomaan muuta), mitenhän remontit onnistuvat (putket tulevat jossain vaiheessa, kylpyhuonetta pitää ehkä päivittää) ja onhan sisäilma hyvä (yhtä huonetta ei ole tarkoitettu asumiseen, mutta siellä on ollut aiemmilla asukkailla makuuhuonekäyttöä ja meilläkin on tavaraa ja osaammehan hankkia hinta-laatu -suhteeltaan hyvät ilmastointiräppänät muihin huoneisiin). Taidan siis pelätä sitä, että kun absoluuttisia totuuksia ei ole, olenko tehnyt tarpeeksi hyviä valintoja. Monet asiat liittyvät myös rahaan. Pelkään ajoittain jostain syystä, että kulutamme liikaa rahaa, vaikka on paljon kohteita, joihin emme käytä rahaa ja meillä kahden hengen taloudessa on kahden ihmisen säännölliset kuukausitulot. Toisaalta onko järkevää istua kotona, pelätä kaikkea ja istua koko omaisuutensa päällä. Tähän väliin tiivistettynä pelkään ilmeisesti epävarmuutta ja edelleen epäonnistumista.
Pelkojeni luonne voi nousta sieltä, että perusluonteeltani olen perfektionisti. Ja toki vanhempien mallilla on varmasti ollut vaikutusta. Olen lapsena ja nuorena pelännyt niin paljon esimerkiksi myöhästymistä, kirjojen unohtamista ja kokeessa epäonnistumista, että olen kouluaamuina rutiininomaisesti tarkastanut reppuni ainakin kaksi kertaan vielä tuulikaapissa ollessani, nähnyt pahoja unia siitä, kuinka olen koko ajan myöhässä ja ollut koetilanteessa aina viimeisenä ja kirjoittanut saman asian ainakin kolmeen kertaan ihan varmuuden varalta. Eikä näihin ole auttanut se, että äiti ja isä yrittävät sanoa, että vähempikin riittää. Ehkä jotain kertoo se, että peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli kaikkineen 9.6 tai 9.7, lukuaineet 9.9. Lukiosta kirjoitin neljä ällää ja kolme eetä, joista yksi jäi pisteen päähän ällästä. Onnekseni voin todeta, että perfektionismini on alkanut lieventyä ja gradustani sain nelosen. Mutta siis ihan oikeasti olen alkanut kokemuksien myötä huomata, että vähempikin riittää, täydellisyys ei ole mahdollista ja voin itse paremmin, kun olen höllentänyt.
Yksi asia, jota en voi sanoa pelkääväni, on parisuhteeni onnistumiinen. Sen sijaan pelkään, mitä tapahtuu, jos puolisoni sairastuu vakavasti ja/tai kuolee. Ajoittain pelkään yhden lähiomaiseni puolesta, miten hän jaksaa omassa arjessaan haastavissa tilanteissa. Onneksi tämä tilanne on mennyt hitusen eteenpäin. Joskus aikaisemmin peruskoulussa olen tullut kiusatuksi, en tosin itse muista sitä kovin hyvin. Mieli ehkä blokkaa asioita. Kuitenkin sen jälkeen taisin pelätä sitä, että minuun sattuu. Näin jälkikäteen huomaan, että pelon takia olen kasvattanut itselleni suojakuoren. Muistan ikävästi tilanteen koulussa, jossa olen ollut ihan turhaan muita kohtaa piikittelevä, epäileväinen ja etäinen, vaikka aina kaiken alla on ollut halu tulla hyväksytyksi ja kohdella ihmisiä hyvin. Onneksi aloin löytää itseäni lukion, kavereiden ja yliopistossa teatteriharrastuksen kautta, eikä minun ole enää tarvinnut pelätä sitä, ettenkö kelpaisi.
Paljon asiaa ihan muutamasta samasta pelosta. Kiitos ajastanne!
Hei Juha ja Taito,
ajattelin kirjoittaa teille kirjeen peloistani.
Perinteisin pelkoni on koirien pelko. Minun kimppuuni hyökkäsi doberman kun olin ehkä 9 vuotias. Hyökkäys tuli aivan yllätten ja sen voimasta kaaduin maahan. Minulle tuli kaksi tikattavaa haavaa kylkeen ja käsivarteen. Vielä melko pitkään tapahtuman jälkeen minä oikeasti kuvittelin että en pelkää koiria. Kunnes erään kerran sama koira sattui vastaan kun olin lenkillä äitini ja koiramme kanssa. Meidän koira karkasi dobermanin luo ja siitä syttyi tappelu, jolloin minä olin jo kaukana ja hoin jotain järjetöntä paniikissa. Mutta vieläkään en täysin uskonut pelkääväni. Seuraava tapaus sattuikin kun olin jo ehkä 13-vuotias ja olin yksin kaverini ja jälleen koiramme kanssa lenkillä ja silloin vieras irtokoira tuli meidän luo. Koira käyttäytyi oudon alentuvasti ja yritti haastaa riitaa koiramme kanssa. Tappeluhan siitä tuli ja minä jouduin aivan totaalisesti paniikkiin. Siitä asti aina kun oli irtokoiria lähelläni tunsin pelon tulevan ja saatoin joutua aivan hassuissakin tilanteissa paniikkiin. Olen jälkikäteen miettinyt, olisinko voinut estää paniikkiin menemisen. Olisinko voinut toimia rationaalisesti, jos minun olisi ollut pakko eli jos olisin ollut yksin tilanteessa. Tilanteissa nimittäin oli aina joku muu paikalla johon pystyin turvautumaan. Nyt aikuisiällä tiedostan edelleen että varon tilanteita koirien kanssa, mutta koen että pelko on hallinnassa. Omille lapsilleni yritän opettaa miten koirien kanssa toimitaan, enkä halua tartuttaa pelkoa.
Toisenlainen pelkoni on abstraktimpi. Luin joskus huijarisyndroomasta ja kai se jotain sellaista oli aikoinaan ja kenties välillä vieläkin. Eli pelkoa siitä että en minä olekaan mitään, että kaikki saavutukseni kuten ammatti, harrastajanäyttelijän suoritukset, lauluharrastus jne on saavutettu jotenkin ei aidosti, ei minun taitojeni ansiosta. Että muut ovat päästäneet minut tilanteisiin vähän kuin säälistä tai koska eivät halua pahoittaa mieltäni. Tämä pelko juontaa juurensa varmasti itsetunnon ongelmista, joita työstän nykyään aktiivisesti ja pelko onkin väistymässä.
Vielä kolmas pelon muoto, jonka työstämisen koen tällä hetkellä tärkeimpänä ja akuutimpana, on kontrollin tai tilanteen hallinnan menettämisen pelko. Näitä tilanteita tulee vastaan niin työssäni opettajana kuin myös omien pienten lasten kanssa. Tunne että en enää hallitsekaan tilannetta, että auktoriteettini ei kestä, saa aikaan todella erikoisia ja voimakkaitakin tunteita, joita olen alkanut yhdistää eräänlaiseen pelkoon. Mitä minä niissä tilanteissa sitten pelkään, sitä en täysin tiedä. Pelkäänkö itseäni, sitä mitä minä teen jos menetän hermoni? Pelkäänkö että menetän jotain jos en hallitsekaan tilannetta? Tunne on hurja. Miten jokin niin viaton kuin omien lasten tai oppilaiden uhma, kokeilun halu tai terve auktoriteetin ja rajojen testaus voi horjuttaa minun omaa tunnettani ihmisarvostani? Aivan niin kuin sellainen voisi pyyhkiä minun merkitykseni pois. Ennen omien lasten syntymää reagoin tunteeseen huutamalla. Toki lasten synnyttäkin yritin turvautua huutoon ja sillä tavoin huutaa itselleni oman arvoni takaisin, mutta hyvin pian kävi selväksi ettei se ollut enää millään tavalla toimiva tapa töissä eikä kotona. Siitä onkin sitten alkanut iso ja tärkeä matka kohti parempaa itsetuntemusta ja tervettä itseriittoisuutta, joka toivon mukaan palkitsee myös lähipiirini ja oppilaani eheämmän minän kautta. Olen jo nyt huomannut kuinka huumori ja rentous on saanut tilaa, kun turha pelko valtataistelun häviämisestä on hälventynyt. Eihän kyse lasten kanssa (omien tai toisten) ole oikeasti pohjimmiltaan siitä kuka vie ja kuka vikisee tai kenellä on valta, vaan jostain paljon syvemmästä yhteishengestä ja yhteisymmärryksestä. Siihen pitää vaan uskaltaa antautua.
Kiitos kun jaksoitte lukea peloistani!
Ruotsin tunti koulussa: "Läs texten N N börjar." Kauhea lehtori sanoi tämän lauseen niin monesti, että muistan sen koko elämäni ajan. Yritys piiloutua hartioiden väliin ei onnistunut. Ei onnistunut myöskään lehtorin yritys tehdä minusta esiintyjää.
Ihan helevatisti pelkään istua etupenkissä ja keskellä teatterissa sekä elokuvissa. Istun aina takapenkissä. Jos istun lähempänä niin aina reunapenkit.
Hei
Pelot on jännittäviä. Niitä on niin monenlaisia. Kivun pelko tulee itsellä aina ensimmäisenä mieleen; kuinka en halua kokea fyysistä kipua kun nilkka taittuu tai leikkaa veitsellä sormeen tai polvilumpio menee pois paikaltaan tai pää on todella kipeä. Tässä en edes puhu mistään oikeasti vakavista vahingoista ja jopa traumaattisista kivuista. Silti koen pelkääväni kipua ja sen takia käyttäydyn monesti ns. nössömäisesti. En itse lataa kyseiseen sanaan negatiivista voimaa, mutta olen välillä todella varovainen jos havaitsen yhtään todennäköisemmän mahdollisuuden että kipu voi virheen sattuessa olla todennäköinen. Ehkä se on normaalia, mutta yllytyshullua minusta ei saa tekemälläkään.
Tälläinen pelko on hyvin selkeää. Sitten on tietty muunlaista pelkoa. Menetyksen pelkoa esimerkiksi. Rakastan tulevaa vaimoani kovasti ja välillä yön pikkutunteina tai jossain muussa satunnaisissa tilanteissa huomaan ajattelevani hänen kuolemaansa. Totta kai se joskus tulee mutta se ajatus jotenkin keskeyttää ajantajun ja alan vain vellomaan siinä. Ei se kauaa kestä, mutta se pieni hetki kun mietin miten reagoin itse siihen, missä tilanteessa se voi tapahtua, tai haluankohan elää sen jälkeen. En toisaalta halua kuolla ennen häntäkään. Tämä pelko siis monesti itsestäni tuntuu kovin irrationaaliselta, koska siihen ei ole vastausta, ja moniin pelkoihin ei tunnu olevan. Ehkä se järjettömyys siinä tuntuu pelottavalta. Pelko itsessään pelottaa. Kuolema ei itsessään tässä ole se pelottavin asia, vaan se menetys.
Arkielämässä ei muunlaisia pelkoja oikeastaan tule esiin. Elän siis turvallista elämää, jos mahdollinen kipu ja toivottavasti vielä kaukana tulevaisuudessa tuleva menetys ovat pääasiallisimmat pelot. Totta kai on myös isoja pelkoja jotka eivät ole kovin ajankohtaisia tai itseäni vaivaavia tässä hetkessä. En halua menettää elämässäni vaihtoehtoja, haluan tulla kuulluksi, kaikkea tällaista, korkealta putoamisen pelko, mutta elämässäni menee hyvin.
Pelko ei oikeastaan vaivaa elämääni, joka voi olla kaksijakoinen juttu. Elän turvallista hyvää elämää, mutta olenko liikaa mukavuusalueellani. Pitäisikö minun vähän pelätä enemmän, eli olenko liian huoleton. Peloista puhutaan liian vähän minusta muutenkin, ihmiset pelkäävät liikaa näyttää oman itsensä, myös sen pelkäävän ja haavoittuvaisen puolen. Ainakin siltä se päällisin puolin tuntuu. En koe olevani myöskään mitenkään rohkea ihminen vaan nimenomaan se nössömäisempi. Tämä tuntuu myös rönsyilevän tämä ajatus tähän loppua kohti niin eiköhän tässä ole tähän hätään ajatuksia ihan hyvin. Toivottavasti tästä oli apua.
Epäonnistuminen on vaikea käsite ja sitä on myös vaikea ymmärtää. Onko epäonnistuminen väärin? Miten yksilöinä koemme epäonnistumisen? Miksi epäonnistuminen on huono asia ja häpeän paikka. Minä ainakin pelkään sitä. Pelkään epäonnistumista hemmetin paljon. Se on kuristava tunne kaulalla. Se estää töiden aloittamisen. Se on peto, joka vaanii aamun sarastaessa, mutta myös tähtien loistaessa kirkkaina. Minä vihaan epäonnistumisen pelkäämistä kaikista eniten.
Kunpa pääsisin siitä tunteesta eroon, muttei se kuitenkaan niin simppeliä ole. Tiedä häntä, miksi edes olen joskus ruvennut pelkäämään epäonnistumista. Miksi aina pitääkään pyrkiä siihen täydelliseen suoritukseen? Tämä tunne pidättelee minua, jolloin ei pääse loppuun, saatikka alkuun. Siinä on pelkoni.
Nimimerkillä biologinen olento
Pelkoja on ainakin minulle monia erilaisia. Minulla on fobioita, kuten ahtaan ja korkean paikan kammo. On pelkoja elämästä ja tulevaisuudesta, pelkään että menetän minulle läheisen ihmisen, tai että muut kyllästyvät minuun. Huomaan usein olevani vainoharhainen pimeällä metsätiellä tai kun kävelen yöllä ulkona. Uskonko yliluonnolliseen? Ehkä? Pelkäänkö sitä? Varmasti.
Kauhuelokuvat voivat olla yksi syy siihen, miksi aina pimeydessä ensimmäinen asia mitä alan pelkäämään, on aaveet tai murhaajat. En tosin koe olevani kauhulle herkkänahkainen tai erityisen säikky, kun katson elokuvia tai luen kirjoja. Vasta sitten kun on yksin pimeydessä, mielikuvitus ottaa vallan.
Muistan lapsuudesta sen, että olin varmaan pelokkain pikkulapsi maan päällä. Kun jouduin olemaan yksin kotona, joka muuten oli pienehkö kerrostaloasunto, olin kauhuissani. Pistin kaikki valot päälle, radion päälle ja television pauhaamaan välittämättä siitä, katsoinko sitä vai en. Jälkeenpäin ajatellen se tuntuu naurettavalta, mutta silloin pelkoni oli todellista. Vietin monet yöt kylmässä hiessä tuijottaen pimeää oviaukkoa. Mitä sitten pelkäsin? Ehkä hirviöitä tai kummituksia, tai jotain tuntematonta.
Pelko
Se saa hengityksen tihenemään niin, että pelkkä hengenveto tuntuu hukkumiselta. Maailma muuttuu hyvin suureksi ja ahdistavaksi alle sekunnissa. Tämä olemus aiheuttaa adrenaliinia vievän synkkyyden, joka kylmien väreiden tapaisesti leviää jokaisen hiussuonen läpi.
Pelko on jokaisella erilainen. Se, mitä pelkäät kaikkein eniten voi olla toiselle maailman suloisin asia. Ja se jos mikä on kiehtovaa.
Tulevaisuus pelottaa.
Pelottaa, selviääkö ihmiskunta ilmastonmuutoksesta.
Pelottaa raportit ja uutiset, joissa kerrotaan tilanteen vain pahenevan.
Pelottaa ylioppilaskirjoitukset, ensimmäinen koeviikko, yliopistoon pääsy...
Pelko usein muuntautuu ahdistukseksi.
Se on lamaannuttava ja valloittava. Aina alkaa itkettämään.
Pelko ei tarkoita minulle pimeää metsää perjantai-iltana, se ei tarkoita mörköjä, verisiä kauhuleffoja tai nurkan takaa hyppääviä hahmoja. Minulle pelko on puoliksi tyhjä punaviinilasi, kauniisti kaartuvat portaat alakertaan, piha ilman autoa.
Kävelin viime syksynä Tähtitorninmäelle itkemään, koska pelkäsin niin paljon. Ystäväni kysyi, mitä pelkään.
Pelkään että minusta tulee samanlainen kuin hän. Näen jo nyt peilistä sekä vanhoista valokuvista samat ääriviivamme ja suttuiset värityksemme. Veressäni kiertävät nimeämättömät sairaudet, isoisäni kuoli tähän suruun jota kannamme suvussani. Pelkään, että hänelle käy samalla tavalla, pelkään että sukuhautamme täyttyy ennen kuin ehdin itse päästä lepoon.
Kävelin viime viikolla pitkin Hietaniemen hautausmaata ja itkin, koska pelkäsin niin paljon. Pelkään onnellisuutta, se ei ole DNA:ssani. Pelkään että minulta vetäistään matto alta, pelkään että pilaan hänen elämänsä.
T: Torkkelin ykkönen
Pelko on sitä, kun ei saa puhuttua. Kun sanat juuttuvat kurkkuun. Pelko on sitä, kun puhuminen tuntuu vaikealta. Kun pelkästään ajatuskin puhumisesta ahdistaa valtavasti.
Varsinkin jos jotain pitäisi kysyä tai pyytää. Yksinkertainen kysymys, “Voidaanko syödä ulkona tänään?” Se ei pääse ulos. Se jää jumiin kielen päälle, kun puhumisen pelko iskee
kiinni. Pelko on sitä, kun tuntuisi pelkäävän kieltävää vastausta. Yksinkertainen ja rauhallinen “Ei” tuntuu maailman pahimmalta asialta.
Pelko on sitä, kun siirtää asiansa sanomista huomiseen ja huomiseen, koska sen sanominen ahdistaa. Siirtämisen myötä ahdistus kasvaa, ja puhumisesta tulee taas mahdotonta.
Pelko on sitä kun ei tiedä mistä se johtuu. Kun ei osaa edes arvata miksi reagoi niin. Miksi en pysty sanomaan tai kysymään? Miksi pelkään vastausta joka ei ole myöntävä? Mistä se johtuu, mikä sen tekee. Onko jotain joskus tapahtunut? Jos on, niin mitä? Olenko unohtanut tämän, mutta jossain aivojeni sopukoissa se muistetaan ja se herättää pelon. Pelkoa ovat myös nämä kysymykset pelostani. Kun en tiedä, miksi pelkään.
Moro,
Mielestäni pelko on erilaista jokaisella. Joillekin se tarkoittaa kämmenten hikoamista, toisille pakokauhua. Pelot voivat olla pieniä, turhalta tuntuvia. Ne voivat myös olla niin suuria, ettei mitään muuta voi ajatella.
Minulle pelko on suuria ihmisjoukkoja. Täysi julkisen liikenteen kulkuväline, elokuvateatteri ja festivaali. En käynyt elokuvissa kahteen vuoteen tämän pelon takia. Haluan olla tilassa josta pääsen nopeasti pois jos minulla on tarve, mutta niin on vaikea tehdä täydessä elokuvateatterissa tai bussissa. Ensin ahdistun kun joku jatkuvasti hengittää aivan korvani vieressä tai yskii niskaani. Kun ympärilläni on jo niin paljon ihmisiä, etten kykene liikkumaan iskee se aito paniikki.
Minua huimaa, oksettaa, tuntuu kuin en kuulisi kunnolla. Sydämeni hakkaa täyttä satasta ja happi tuntuu loppuvan. Lopulta astun bussista ulos jo ennen omaa pysäkkiäni ja jään odottamaan seuraavaa.
Pelko ei ole ylitsepääsemätöntä, joten ehkä joskus pääsen siitä yli. Se vain vaatii aikaa. Eikä maailmassa ole ihmistä, joka ei pelkäisi. Siksi voimme yhdessä ottaa aikaa pelkojemme tutkimiseen.
Minu suurim Hirm.
Õeldakse, et hirmul on suured silmad ja sellel konkreetsel hirmul olid väga suured silmad minu lapsepõlves. Räägin teile väga lihtsa loo sellest, kuidas hakkasin kartma alates kaheksandast eluaastast madusid, mis põimub hiljem kokku minu unenägudega.
Minu hirm madude vastu sai alguse sellega, kui nautisin ühel imeliselt kaunil suvepäeval paljajalu ringi joogsmist mööda oma Saaremaal olevat kaunist aeda, kui üks hetk tärkas mõte minna suure musta sauna taha, kuhu oli üles pandud jänesepuurid, jäneseid söötma. Märgin ära, et olin siis kõigest viie aastane. Mõeldud tehtud, läksin otsisin Vanaema köögiviljavarudest kõige uhkemad porgandid ning läksin tõnsatades kiire sammuga, et mitte porgandeid maha pillata, jänestepuuride poole. Kui olin möödunud, mitte veel päris valmis saanud rohelistest õuntest õunapuudel, mida jäin pikemalt vaatama, seatsin sammud suure musta Sauna poole. Kui jõudsin nurga taha, kus asusid jänesepuurid märkasin kõrgemat rohututti enda ees ning midagi mustjast ja teravat, mis sellest kõrgemast rohututist välja paistis. Olles vaid väikse aruga poisiklutt läksin lähemalt seda asja siis sinna ka uurima. Jõudes musta jupi lähedale, märkas minu tulekut rästik, kes lasi endale päikest peale kuid oli jätnud pool silma lahti nii minu suguste poisi hakatiste, kui peamiselt koera ja kahe kassi pärast, kes tavaliselt valvasid aeda kuid tegid tol hetkel parasjagu samuti nagu rästiki lõunauinakut. Igatahes puudutamiseni ma õnneks ei jõudnud, sest rästik voolis ennast sealt pikast rohust kiiresti minema märgates minu tulekut, mina aga pillasin porgandid ning jooksin suure rutuga, pool märgade hirmunud silmadega, Vanaisa juurde asjaloost rääkima. Tema rahustas mu oma maheda tooniga maha ja suured silmatki kadusid tema pehmesse kuid suurde karukallistusse. Pärast poole vaatasin väga hoolikalt igat oma sammu ning teen seda tänini, isegi olles linnas mõnes võpsikus.
Hiljem tekkisid mul hirmust suured silmad hoopiski sõites jalgrattaga unenäos, kus põgenesin sadade, kui mitte tuhandete madude eest ning, mida kiiremini ma väntasin seda rohkem neid mu ümber ka juurde tekkis ja kiiremaks ning agresiivsemaks nad ka muutusid. Seisma ei ole ma veel malbenud jääda kuna ei taha teada, mis oleks siis saanud, kui teeksin seda. Enamasti lõppes unenägu sellega, et ärkasin lihtsalt üles ja põgenemine jätkus kas kohe järgmise õhtu unenäos või hoopiski ootamatult mõne kuu pärast. Hetkel ootan või pigem ei oota seda aega, mil tuleb järgmine kord põgeneda selle madude hordi eest. Viimati sai vändatud nende eest ära umbes poolteist aastat tagasi.
See siin on siis lugu sellest, kuidas isegi magades on mul vahest hirmust suured silmad. Loodan, et selline lugu minu Elust meeldis teile.
Minu suurim hirm on, olla täiesti isoleeritud ja enam mitte kunagi mitte ühegi inimesega suhelda.
Minu suurim hirm on hirm enda nö tumeda, avastamata poole ees. Hirm hulluks minna ja ise sellest mitte aru saada.
Minu suurim hirm on jääda üksi...
(Tundub klišee / stereotüüpiline, aga kui ma seda aeg ajalt ka kasvõi mõneks ajaks tunnen, siis ma hirmuga ootan selle möödumist.)
Teadmatus ei ole pooltki nii hirmus nt.
Kõrgusehirm. Et hüppan langevarjuga ja vari ei lähe lahti.
Hirm esinemise ees. Et olen saalitäie rahva ees ja kõik on peast pühitud, millest pidin rääkima.
Arvan, et enim hirmu sai tunda tudengipäevil eksamite eel.
Minu suurim hirm on peeglisse vaadata, kui ma ei tea, mis mind seal ootab.
Kardan naisi.
9.12.2019
17.-18.10.2019
2.-5.10.2019
2.9.2019
4.7.2019
8.-9.6.2019
27.5.2019
13.-14.5.2019
11.-12.3.2019
10.10.2018
4.-6.7.2018
Kirjoita meille pelosta, mitä se tuo sinulle mieleen. Olisimme kovin kiitollisia jos kirjoittaisit siitä meille. Käsittelemme vastaukset luottamuksellisesti emmekä mainitse vastaajan nimeä, mikäli niin toivot. Kirjeesi voit lähettää osoitteeseen pelko(at)juhavalkeapaa.net.
Juha Valkeapää
pelko(at)juhavalkeapaa.net
